Minä olen ollut kamalan surullinen jo viikon. Minä tein jotakin kamalan pahaa Sipulille ja siihen sattui ja se joutui olemaan kaikki päivät sisällä. Koko päivän me aina välillä hirnuttiin toisillemme, että tietää toisen olevan lähellä. Tänään sitten Sipuli vietiin autoon ja auto ajoi pois! Voi että minua pelotti! Minä juoksin ja ramppasin tarhassa edes takaisin. Mutta sitten auto tuli takaisin ja minä huusin niin lujaa kuin pystyin ja Sipuli vastasi! Voi että olin onnellinen.
Heti kun pääsin sisälle, vaihdettiin nenukuulumisia. Sipuli oli käynyt lääkärissä ja kaikki oli hyvin, se pääsee jo huomenna minun kanssa ulos. Minä olin niin iloinen, että kiehnäsin karsinassa kuin Alpo-kissa ja mammakin jäi vähän minun pyllyn ja seinän väliin, kun en vain voinut olla paikallani. Mamma vei minut sitten käytävälle kiinni - vaikka yleensä seison sielläkin irti - ja mittasi kuumeenkin kun olin kuulemma niin outo.
Me mentiin maneesiin ja minun piti kävellä hirmu lujaa, kun oli sellainen olo. Maneesissa oli toisella puolella tunti ja toisessa päässä juoksutettiin liinassa ja meillä oli tilaa mennä vain ympyrällä. Onneksi ne oli tuttuja heppoja kaikki, niin minua ei pelottanut. Mutta kun oli niin hurja olo ja sataa ropisi ja oli porukkaa ja ovikin näytti niin arveluttavalta, säntäilin vähän kaikesta. Mutta kyllä minä välillä tein hienosti kun mamma käski siirtää pääpäätä tai takapäätä tai mennä ihan sykkyrälle. Siinä oven kohdalla piti kyllä aina vähän juosta karkuun.
Ei me kauaa oltu maneesilla ja sitten minä melkein juoksin kotiin, piti mennä tarkistamaan että Sipuli on varmasti siellä. Oli se ja muitakin heppoja. Meillä on yksi söpö poikaponi tallilla ja minä menin nenuttelemaan sen kanssa. Ja nuolin sen nenän kun olin niin hassulla tuulella. Kyllä minä aloin sitten jo vähän rauhoittua, syöminen auttaa aina.
No olipas kumma päivä! Ja koko ajan.
VastaaPoista